Shakespearen
kielen kuvallisuus
Luin William
Shakespearen kirjoittaman suositun tragedian Romeo ja Julia. Teos painettiin
ensi kerran vuonna 1597 ja oli näytelmänä alusta asti suuri hitti länsimaisessa teatterimaailmassa. Romeo ja
Julia sijoittuu vuoden 1595 Veronaan ja kertoo Montaguen suvun Romeosta ja
Capuletin suvun Juliasta, jotka ovat rakastuneet palavasti, mutta sukujen
väliset riidat hankaloittavat suhdetta ja sen syvenemistä.
William Shakespeare
käyttää tekstissään paljon vertauksia. ”Se on kuin keijukainen, unten kätilö –
ei isompi kuin akaatti raatimiehen sormuksessa”, ”—kuskina on sääski, puolta
pienempi kuin madot laiskan tytön kynnen alla”, ”Pitäisi päästää minut – muttei
kauemmas kuin lempilintu jonka rouva päästää pyrähtämään –.” Tekstissä on myös
yksittäisiä vertauksi kuten aurinko ja kuu, kuolema ja elämä, taivas ja maa sekä
valtameri ja ranta. Vertaukset saavat tekstin heräämään eloon. Ne tuovat
sopivasti leikkisyyttä sekä avartavat tekstin kulkua. Ilman vertauksia mielestäni
tekstistä tulee helposti tylsää. Vertaukset välittävät lukijalle sen, mitä
kirjoittaja havittelee ja tuo myös salaperäisyyttä.
Shakespearen
kieli on jossain määrin myös hyvin suoraa. Veli Lorenzo toteaa: ”Puhu lyhyesti,
vähät päiväni ei riitä koko pitkään tarinaan.” Suoraan puhuminen tuo tekstiin
napakkuutta. William Shakespeare käyttää myös suorapuheisuuden rinnalla paljon
kuvailevia adjektiiveja esimerkiksi katkera, epäsiisti, punakka, kirkkaammin ja
hauskat.
Kirjaa oli
osittain hankala lukea sen runollisuuden takia, mikä ei ole minulle kovin
tuttua entuudestaan, mutta mielestäni oli kiinnostavaa tulkita, mitä sanojen
takana tarkoitetaan. Runollisuus tuo Shakespearen näytelmään herkkyyttä. ”—Hento
rumiisi on laiva, meri sekä myrsky: yhä velloo kyyneltesi vuorovedet –
huokaustesi tuulenpuuskat vaeltaa vihureina silmiesi merta ja haurasta laivaa,
ruumistasi, viskoo.”
Asennonvaihteluja
näytelmässä oli jonkin verran. Esimerkiksi Capulet sanoo, että tyttärensä Julia
on liian nuori avioitumaan, mutta samassa vuorosanassa Capulet kehottaa nuorta
aatelismiestä, Parisia, kosimaan tytärtään ja valloittamaan Julian sydämen.
”—tarina synkin
ajast’aikaan on nyt nähty Julian ja
Romeon”, Prinssi lausuu viimeisen vuorosanan, mikä kiteyttää koko näytelmän. Kaunis
tarina, mikä päättyy rakastavaisten kuolemaan. Kuolema ei välttämättä tässä
tapauksessa ole surullinen asia, koska Romeo ja Julia saivat toisensa kuitenkin
lopulta.