Shakespearen kielen kuvallisuus

 

Luin William Shakespearen kirjoittaman suositun tragedian Romeo ja Julia. Teos painettiin ensi kerran vuonna 1597 ja oli näytelmänä alusta asti suuri hitti  länsimaisessa teatterimaailmassa. Romeo ja Julia sijoittuu vuoden 1595 Veronaan ja kertoo Montaguen suvun Romeosta ja Capuletin suvun Juliasta, jotka ovat rakastuneet palavasti, mutta sukujen väliset riidat hankaloittavat suhdetta ja sen syvenemistä.

William Shakespeare käyttää tekstissään paljon vertauksia. ”Se on kuin keijukainen, unten kätilö – ei isompi kuin akaatti raatimiehen sormuksessa”, ”—kuskina on sääski, puolta pienempi kuin madot laiskan tytön kynnen alla”, ”Pitäisi päästää minut – muttei kauemmas kuin lempilintu jonka rouva päästää pyrähtämään –.” Tekstissä on myös yksittäisiä vertauksi kuten aurinko ja kuu, kuolema ja elämä, taivas ja maa sekä valtameri ja ranta. Vertaukset saavat tekstin heräämään eloon. Ne tuovat sopivasti leikkisyyttä sekä avartavat tekstin kulkua. Ilman vertauksia mielestäni tekstistä tulee helposti tylsää. Vertaukset välittävät lukijalle sen, mitä kirjoittaja havittelee ja tuo myös salaperäisyyttä.

Shakespearen kieli on jossain määrin myös hyvin suoraa. Veli Lorenzo toteaa: ”Puhu lyhyesti, vähät päiväni ei riitä koko pitkään tarinaan.” Suoraan puhuminen tuo tekstiin napakkuutta. William Shakespeare käyttää myös suorapuheisuuden rinnalla paljon kuvailevia adjektiiveja esimerkiksi katkera, epäsiisti, punakka, kirkkaammin ja hauskat.

Kirjaa oli osittain hankala lukea sen runollisuuden takia, mikä ei ole minulle kovin tuttua entuudestaan, mutta mielestäni oli kiinnostavaa tulkita, mitä sanojen takana tarkoitetaan. Runollisuus tuo Shakespearen näytelmään herkkyyttä. ”—Hento rumiisi on laiva, meri sekä myrsky: yhä velloo kyyneltesi vuorovedet – huokaustesi tuulenpuuskat vaeltaa vihureina silmiesi merta ja haurasta laivaa, ruumistasi, viskoo.” 

Asennonvaihteluja näytelmässä oli jonkin verran. Esimerkiksi Capulet sanoo, että tyttärensä Julia on liian nuori avioitumaan, mutta samassa vuorosanassa Capulet kehottaa nuorta aatelismiestä, Parisia, kosimaan tytärtään ja valloittamaan Julian sydämen.

”—tarina synkin ajast’aikaan on  nyt nähty Julian ja Romeon”, Prinssi lausuu viimeisen vuorosanan, mikä kiteyttää koko näytelmän. Kaunis tarina, mikä päättyy rakastavaisten kuolemaan. Kuolema ei välttämättä tässä tapauksessa ole surullinen asia, koska Romeo ja Julia saivat toisensa kuitenkin lopulta.