Shakespearen kielen kuvallisuus

 

Luin William Shakespearen kirjoittaman suositun tragedian Romeo ja Julia. Teos painettiin ensi kerran vuonna 1597 ja oli näytelmänä alusta asti suuri hitti  länsimaisessa teatterimaailmassa. Romeo ja Julia sijoittuu vuoden 1595 Veronaan ja kertoo Montaguen suvun Romeosta ja Capuletin suvun Juliasta, jotka ovat rakastuneet palavasti, mutta sukujen väliset riidat hankaloittavat suhdetta ja sen syvenemistä.

William Shakespeare käyttää tekstissään paljon vertauksia. ”Se on kuin keijukainen, unten kätilö – ei isompi kuin akaatti raatimiehen sormuksessa”, ”—kuskina on sääski, puolta pienempi kuin madot laiskan tytön kynnen alla”, ”Pitäisi päästää minut – muttei kauemmas kuin lempilintu jonka rouva päästää pyrähtämään –.” Tekstissä on myös yksittäisiä vertauksi kuten aurinko ja kuu, kuolema ja elämä, taivas ja maa sekä valtameri ja ranta. Vertaukset saavat tekstin heräämään eloon. Ne tuovat sopivasti leikkisyyttä sekä avartavat tekstin kulkua. Ilman vertauksia mielestäni tekstistä tulee helposti tylsää. Vertaukset välittävät lukijalle sen, mitä kirjoittaja havittelee ja tuo myös salaperäisyyttä.

Shakespearen kieli on jossain määrin myös hyvin suoraa. Veli Lorenzo toteaa: ”Puhu lyhyesti, vähät päiväni ei riitä koko pitkään tarinaan.” Suoraan puhuminen tuo tekstiin napakkuutta. William Shakespeare käyttää myös suorapuheisuuden rinnalla paljon kuvailevia adjektiiveja esimerkiksi katkera, epäsiisti, punakka, kirkkaammin ja hauskat.

Kirjaa oli osittain hankala lukea sen runollisuuden takia, mikä ei ole minulle kovin tuttua entuudestaan, mutta mielestäni oli kiinnostavaa tulkita, mitä sanojen takana tarkoitetaan. Runollisuus tuo Shakespearen näytelmään herkkyyttä. ”—Hento rumiisi on laiva, meri sekä myrsky: yhä velloo kyyneltesi vuorovedet – huokaustesi tuulenpuuskat vaeltaa vihureina silmiesi merta ja haurasta laivaa, ruumistasi, viskoo.” 

Asennonvaihteluja näytelmässä oli jonkin verran. Esimerkiksi Capulet sanoo, että tyttärensä Julia on liian nuori avioitumaan, mutta samassa vuorosanassa Capulet kehottaa nuorta aatelismiestä, Parisia, kosimaan tytärtään ja valloittamaan Julian sydämen.

”—tarina synkin ajast’aikaan on  nyt nähty Julian ja Romeon”, Prinssi lausuu viimeisen vuorosanan, mikä kiteyttää koko näytelmän. Kaunis tarina, mikä päättyy rakastavaisten kuolemaan. Kuolema ei välttämättä tässä tapauksessa ole surullinen asia, koska Romeo ja Julia saivat toisensa kuitenkin lopulta.

Novellianalyysi

Analyysi novellista pikkuveikka pastakattilassa

 

 

Pikkuveikka pastakattilassa –novellin on  Leena Leskisen kirjoittama novelli kirjasta Eurotarinoita. Vuonna 2001 kirjoitetussa novellissa on kolmen kappaleen mittainen katkelma perhelomasta, johon perheen äiti ei voinut osallistua mukaan.  Novellissa perheelle käy muutama vastoinkäyminen matkan aikana.

Pikkuveikka pastakattilassa –novelli kerrotaan minä-kertojan näkökulmasta. Novellin miljöö vaikuttaa surulliselta, mutta samalla miljöön kuvaus tuo siihen jotakin rauhallisuutta. Novellin päähenkilö, isä, pikkuveikka ja Tomi ovat Italiassa lomamatkalla. Tekstistä lainattu ote:  ”Punatiilikatot ja pastellinväriset seinät ja viiniköynnökset” tuovat selkeän kuvan Italian kaduista. Italialaiset ruoat kuten novellissa mainitut pizza ja spagetti ovat huomaamaton lisä novellissa, mikä kuitenkin tuo italialaista tunnelmaa. Kerjäävä apina sekä leijonanpentua kantavamies tuo novelliin mainitsemaani surkeutta. Päähenkilö havaitsee isänsä itkevän, mikä kertoo siitä, ettei kaikki ole hyvin. Kertojan äiti oli joutunut jäämään pois matkalta leikatun umpisuolen takia, niin isän itku voisi liittyä jotenkin tähän. Oliko äidille kenties sattunut jotakin vakavampaa? Äidistä ei myöskään kerrottu koko novellin  loppuaikana mitään. Teoksen maailma on lopulta hyvin synkkä. Äidin leikkaus juuri ennen lomamatkaa, novellissa tapahtunut iskän rahojen ryöstö sekä isän alkoholin juominen ei tuo novelliin iloisuutta sekä onnellisuutta.  

Tekstin päähenkilö on nuori henkilö, mutta kuitenkin hänen ikänsä tavoittelee jo täysi-ikäisyyttä, koska tekstissä mainittiin, että isä kaatoi hänelle puolilasia viiniä. Päähenkilön ulkonäöstä ei kerrottu mitään, eikä hänen sukupuolestaankaan, joten lukija voi ikään kuin luoda oman hahmonsa päähenkilöksi. Novellissa sivuhenkilöinä toimivat pikkuveli, isä, Tomi ja äiti. Novellissa mainittiin myös tarjoilija, leijonanpentua kantava mies sekä taskuvaras. Tekstissä ei kuvailla henkilöitä juuri ollenkaan. Isästä kerrotaan, että hän vietti aikaa lasten kanssa ja huolehti heistä, mikä tuo ajatuksen siitä, että hän on lapsiaan kovasti rakastava mies, mitä valitettavasti kaikki ei nykypäivänä ole. Pikkuveikka on vielä pieni lapsi, joka istuu rattaissa sekä nukkuu päiväunia. Henkilöiden väliset suhteet vaikuttavat läheisiltä sekä välit ovat lämpimät. Novellista ei käy ilmi henkilöiden välisiä erimielisyyksiä.

Novellin alussa isä itki. Luultavasti suri sitä, kun äiti oli joutunut jäämään pois matkalta, mutta miksi hän itki. Tämäkin kohta toi mieleeni sen, minkä aikaisemmin mainitsinkin eli oliko äidille sattunut jotain vakavampaa? Novellissa tapahtunut rahojen ryöstö sai isän onnettomaksi, vaikka he saivatkin Suomesta rahaa oppaan välityksellä. Novellin puolivälissä isä oli onnellinen ja iloinen, mutta miksi alku ja loppu olivat surullisia. Mielestäni novellin käännekohta oli se, kun heiltä varastettiin rahat. Samalla isän iloisuus muuttui takaisin haikeaksi.

Pikkuveikka pastakattilassa –novellissa toistuu koko ajan Italian matkaan viittaavat asiat. Pienet yksityiskohdat saavat lukijan taas Italiaan ja heidän lomamatkaansa.  Äiti on kokoajan läsnä henkilöiden ajatuksissa. ”Isä kulki innokkaana ja hamusi vyölaukkuaan. Se halusi ostaa äidille jotakin”, kertoo päähenkilö tekstissä. Novellissa minua jäi vaivaamaan se, mitä äidille oli käynyt, miksi isä itki sekä novellin viimeinen lause: ”Sen yön jälkeen rakastin isää enemmän.”